Heijastuksia

Kun katsoo pimeästä illasta viereistä, tyhjää toimistorakennusta, näyttää siltä, että siellä katsellaan televisiota. Jos katsoo tarpeeksi tarkasti, huomaa, että se onkin vastapäisen rakennuksen televisio, joka heijastuu mustaan ruutuun. Samalla tavalla toisinaan on vaikea sanoa kumpi metsä on todellisempi, se, joka heijastuu tyynen veden pinnasta, vai se, joka kasvaa sen takana. Jos kyseessä on heijastusta esittävä valokuva, on eron tekeminen sitäkin hankalampaa. Etenkin, jos kääntelee kuvaa hetken. Minulle käy usein niin. Kuvitelmani heijastuu maisemaan niin, etten lopulta erota kohdetta heijastuksesta. Samalla tavoin on mahdotonta erottaa tunteita unelmista. Kääntelen niitä hetken nähdäkseni tarkemmin, mutta se saa ne pikemminkin muuttumaan toisikseen kuin erkaantumaan. Olen niin hyvä kuvittelemaan, että uskon itsekin itseäni.

Kuvittelen liikaa paitsi nähdäkseni, myös tunteakseni. Mutta ovatko unelmoidut tunteet vähempiarvoisia tai vähemmän oikeita, jos kokemus on todellinen? Millainen on se tunne, jota en kuvittele? Onko ”oikeille” tunteille olemassa jokin säiliö paikassa, jonka olen unelmoidessani ohittanut? Kenties kantapäässäni?

Samoin kuin kuvittelen sen, mitä tunnen, kuvittelen myös sen, mitä näen. Piirrän huonosti mallista, koska kuvittelen enemmän kuin katson. Koska jokainen yritykseni katsoa kariutuu siihen, että malli osoittautuu tylsäksi tai riittämättömäksi, minkä seurauksena alan lisäillä kuvitteellisia elementtejä, aluksi ihan pieniä. Samasta syystä tunnen suurta yhteensopimattomuutta akateemisen maailman kanssa. Unelmoin, kun pitäisi analysoida, enkä hetken tarkastelun jälkeen pysty edes sanomaan mistä alkaa kohde, mistä minä. Lopulta huomaan analysoivani omia kuvitelmiani, unohtavani kaikki yritykset nähdä selvemmin, kiertyväni itseni ympäri loputtomaksi spiraaliksi. ”Tunne itsesi” lukee filosofikoulun oven yläpuolella, mutta kuinka voi tuntea itsensä, jos ei tunne ketään toista, jos ei ole ketään kehen verrata, jos ei näe ketään, omat kuvitelmansa vain? Jos olen itseni vain suhteessa toisiin, vain suhteessa fiktiivisiin henkilöihin, vain suhteessa unelmiini, niin olenko edes muuta kuin kuvitelma? Jos kaatuisin metsässä kuulisiko kukaan?

Maisema

Yritän katsoa ikkunan lävitse välittyvää maisemaa mahdollisimman tarkasti, maalata pilvien liikkeet mieleeni siten kuin näen ne juuri tällä hetkellä. Varjot ovat tuskin koskaan harmaita, saati mustia, niin kuin helposti olettaa. Helposti tulee piirtäneeksi tienvarren pikkukivet samalla ruskealla kuin puunrungon, vaikka sävy olisi kokonaan toinen. Helposti olettaa enemmän kuin katsoo. Se on vaarallista, mutta oikein katsominen vaatii rohkeutta. Sitä minulta toisinaan puuttuu. Väritän usein ulkomuistista niin kuin lapsena; auringon kadmiumilla, kukat sinooperilla, taivaan indigolla.

Orapihlaja-aita on vielä ruskea ja lehdetön, vaikka voikukat täplittävät jo tienvartta. Vastapäisen talon peltikatolle lentää varis, joka on hetki sitten kylpenyt ojassa. Peltikatto on astetta kylmempää punaista kuin kauempana suorina kohoavien mäntyjen rungot.

Kärpänen surisee ikkunassani, etsii poukkoillen tietä vapauteen. Lihava, siniseen takkiin pukeutunut nainen seisoo bussipysäkillä kassi kädessään. Bussipysäkin penkki heijastaa sinertävän, suorakaiteen muotoisen varjon asfaltille. Koivu höristää haaleita hiirenkorviaan tuulessa, kuulaamman vihreässä pihlajassa on pienet, avautumaisillaan olevat lehtiviuhkat. Sinivalkoinen suojatiemerkki on hiukan liian kirkas kuuluakseen maisemaan, joka on vasta vaaleilla sävyillä hahmoteltu.

Metalliset katulamppujen kuvut kiiltävät kirkkaassa valossa. Kauempana tienvarren vihreä syvenee tummemmaksi, melkein kesäksi. Paljaan orapihlaja-aidan takaa kurkistaa pakettiauton valkoinen katto, sen takana korkealle nousevat kuuset ovat miltei mustat utuisia poutapilviä vasten. Pilvet tuskin liikkuvat. Suurin niistä on repäissyt reunastaan kaksi ohutta hattaraa, jotka ovat haihtumaisillaan taivaan vaaleaan siniseen. Horisontissa, jossa vihreä on syvempää ja kesäistä, taivas vaalenee mieltei valkoiseksi, pilvien alapinnat harmaantuvat.

Mutkan takaa kaartava auto ohittaa keltatakkisen pyöräilijän. Pyöränsarvessa roikkuu valkoinen muovikassi. Hetki sitten liikkumattomilta vaikuttaneet pilvet ovat repeilleet niin, että koko taivaan ilme on nyt toinen. Ulkoreunalta auringon vaaleankeltaiseksi kultaamat pilvimassat ovat keskeltä harmaanvioletteja; krokotiileja, leijonia, maata kohden syöksyviä kyyhkyjä. Mutkan takaa harppoo hopeista trumpettia soittava poika. Rattaita työntävä mies pysähtyy osoittamaan soittajaa lapselleen, mutta lapsi tuijottaa pilviä ja nauraa trumpetille.

Paluu risteykseen

Osaan puhua enimmäkseen yksinäisille. Suurten ryhmien toisiinsa sekoittuneet monologit saavat minut suuren hämmennyksen valtaan. Sanat, jotka eivät kohdistu suoraan minulle, hajoavat ilmaan jossakin korvani edustalla, yksinkertaisetkin lauseet muuttuvat niin monimutkaisiksi että katoavat ja niihin on mahdotonta tarttua. Siksi kirjoitettu kieli helpompaa. Se pakene ja sula pois joka kerta kun yritän ottaa kiinni. Myös kirjoitus voi viedä moneen suuntaan, mutta samalla se pysyy paikallaan kuin risteys, johon palata kun on kävellyt hetken yhtä tietä. Siksi se on turvallisempaa kuin puhe. Se on pikemminkin kartta kuin maisema.

Mikäli kieli kuolee sillä hetkellä kun se kirjoitetaan; mikäli kieli on tarkalleen ottaen puhetta ja kirjoitus pikemminkin merkkejä kielestä, niin jokainen kirja on kuollutta kieltä ja murhavuosi luettavissa alkulehdiltä, kuolinpaikan vierestä. Jos näin on, jokainen lukija voi kenties pitää itseään jonkinsortin arkeologina, jopa patologina. Jollakin tavalla lukevat ihmiset ovat siis paitsi roskisdyykkareita ja suunnistajia myös nekrofiileja, pilkujen rakastajia.

Hetkittäin kuitenkin toivoo, että olisi edes hiukan parempi elävässä kielessä, muuttuvassa puheessa. Sitä toivoo olevansa edes kerran kuukaudessa ihminen, jolle olisi helppoa katsoa vieraita silmiin, osallistua ruokapoliittiseen keskusteluun, puhua sanoja, jotka eivät olisi viiteen kertaan varmistettuja. Usein toisten olemassaoloa on vaikea ymmärtää. On vaikea ymmärtää, että pimeässä valaistun kerrostalon jokaisen ikkunan takana on joku, joka kamppailee täyttääkseen itsensä, tullakseen paremmaksi kävelijäksi valitsemallaan reitillä. Usein kirjojen henkilöhahmot ovat minulle enemmän olemassa kuin naapurini. Ehkä sekin liittyy kieleen, siihen, että minun on helpompi ymmärtää risteyksiä joihin palata kuin rappukäytävään hajoavia toivotuksia.

Jokainen kirja on paitsi kuollutta kieltä myös kuollut unelma, sillä paitsi kieli, myös unelma kuolee aina konkretisoituessaan. Fernando Pessoan mukaan Jumala voi ihmiseksi muuttuessaan kohdata vain marttyyrikuoleman. Ylimmäisen uneksijan poika voi olla ainoastaan ylimmäinen marttyyri. Samoin jokainen kirja on hiukan kuin yhden uneksijan marttyyri, oma uskontonsa, samoin kuin jokainen kirjailija on luomansa maailman jumala. Niin kuin uskonto, ei kirjakaan koskaan pääse siihen mitä se tavoittelee, mutta sillä on omat sääntönsä ja lakinsa joiden avulla se noihin päämääriin pyrkii. Säännöt ovat sitä varten, että ne auttavat meitä kuvittelemaan jumalan. Sääntöihin me voimme kadottaa itsemme ja sen, mitä luulemme olevamme. Jotkut löytävät niistä jumalan, jotkut tarvitsevat uuden kirjan.

Matkamuistoja

Tällaisina päivinä toivoo hetkittäin, että voisi matkustaa jonnekin, missä tuuli on leuto ja rakeet eksotiikkaa. Niinä hetkinä unohtaa, ettei oikeastaan pidä matkustamisesta. Ei ainakaan todellisesta matkustamisesta, jossa astutaan junaan tai lentokoneeseen ja jonkin ajan kuluttua havahdutaan uudenlaiseen maisemaan, joka on aina vain haalea kopio siitä, mitä joskus kuvitteli.

Matkustaminen on ylipäätäänkin verrattain epämiellyttävää. Vieraat paikat aiheuttavat minussa epävarmuuden, joka on siinä määrin häiritsevä, että minun on mahdotonta keskittyä omiin tuntemuksiini. Epävarmuus vie persoonallisuuteni, pysäyttää ajatukseni. Hiukan samoin kuin kipu se varastaa kaiken huomion ja estää minua vajoamasta itseeni. Kun en voi vajota itseeni en tiedä mitä tunnen tai edes kuvittelen tuntevani. Kodittomuus tuntunee hiukan samalta. Jotkut sanovat sitä vapaudeksi. Jos minulla on koko omaisuus selässäni eikä tietoa nukkumapaikasta tai ruoasta, ainoa mitä voin ajatella on nukkuminen ja ruoka. Ehkä se on vapautta. Vapautta ajatuksista.

Luulen joskus tunteneeni vapauden lentokentällä, kävellessäni kiireisin askelin kiiltävällä käytävällä, tietäessäni täsmälleen mihin olen menossa, olematta siellä vielä. Silloin olen valmis juoksemaan kilometrien pituisia käytäviä, kuivattamaan lavuaarissa pestyjä hiuksia käsipuhaltimen alla, voittamaan juoma-automaatista limonaditölkin toisensa jälkeen. Mitä tahansa, ettei minun koskaan tarvitsisi astua kansainvälisen vyöhykkeen ulkopuolelle.

Toisinaan olen halunnut lentäjäksi, jotta voisin asua kentällä kuin kotikaupungissani. Astuisin joka päivä äänettömistä liukuovista ei-kenenkään tilaan, jonka vuorokausirytmi on penkeillä reppujaan vasten nuokkuvat matkustajat, kioskien sanomalehtitilaukset.

Luottamukseni lentokoneisiin rajaton. Ne edustavat minulle sitä, mitä vuoristorata toisille. Hallittua pelkoa. Koneen kiihdyttäessä nousua varten minä tunnen kuinka se kasvaa syvältä vatsasta, työntää minut selkänojaa vasten moottorin pauhun kasvaessa. Kun liiskaannun olemattomiin koneen yltäessä ilmaan, on se kuin seisoisi omilla portailla ukkosmyrskyssä.

Mieluiten kuitenkin vain kuuntelen toisten matkoja; tunnistamattomia mereneläviä torilla, kyllästyneitä tarjoilijoita, tansseja kivisellä rannalla. Olen joskus yrittänyt etsiä niitä itse, mutta en minä mitään löydä. En edes sitä pientä osaa, jonka toisinaan tavoitan täällä, kuunnellessani kuinka rakeet nokkivat ikkunalautaa.

Vieraissa, lämpimissä maissa minä olen toinen. Huolehdin laastareita rakkoihin, pillereitä päänsärkyyn, alkoholia unettomuuteen ja tunnistan jälkeenpäin matkaoppaasta sen, mitä toisinaan luulin näkeväni. Kiinnitän huomiota enimmäkseen siihen, mikä on tuttua. Pidän liukuportaista, metroista ja pikaruokaloista, koska ne ovat samat kaikkialla. Aamulla etsin tutunmerkkistä jogurttia kansainvälisen kauppaketjun myymälästä, päivällä ajan samaa metrolinjaa edestakaisin iloiten kierros kierrokselta tutummiksi muuttuvista pysäkeistä, illalla teen muistiinpanoja pikaruokalan ikkunan ohi kiiruhtajista.

Ainoa, mitä todella muistan jälkeenpäin on valkoinen pyyhe hostellin vessan kaakelilattialla. Vasemmasta reunasta rutussa, varpaanjälkien paikoitellen harmaannuttama, vieraalta vedeltä ja desinfiointiaineelta tuoksuva. Jos matkalta olisi tuotava jokin muisto, se olisi tuo lattiapyyhe. Ei pienoiseiffeli, jäljennöspicasso tai presidenttimaatuska.

Seinä

Olen istunut taloni edustan portailla niin kuin lukemattomilla ennen niitä. Aina se tapahtuu yhtä helposti. Joskus hämmästelen sitä. Minä vain ja naapureiden valot, kasvihuoneen katulampuista kiiltävät lasit. Olen usein kadehtinut uskovia niillä portailla istuessani. Olen halunnut olla jotakin muuta kuin ratkaisu arvoitukseen jossa kysytään: ”Mikä on se, joka ikänsä tuijottaa toista koskaan sitä saavuttamatta?”.

Seinät suojaavat ja rajoittavat, joku kirjoitti. Niitä rajoja me piirrämme hiekkatiehen jo lapsena. Rajaamme itseämme irti muista, käännämme selkämme ja yritämme saada katseella kiinni sen, joka rikkoo rajan. Olen toivonut Jumalaa vastapäiseen seinään, naapureiden ikkunoihin, paljaaseen pihlajaan, mutta en minä mitään näe, en, vaikka tuijotan silmäni kuiviksi, sormeni kylmiksi.

Olisin hyvä uskonnossa; toisen posken kääntämisessä, paastossa, marttyyrikuolemassa. Mutta minä haluaisin oikean, vanhanaikaisen jesuiitan, en laimeaa ja liennytettyä protestanttista pappia. Minä haluaisin jesuiitan, joka saarnaisi ääni tunteesta paksuna kadotusta ja helvettiä, saisi minut polvilleen pelosta, venyttäisi rajani. Minä haluaisin, että Jumala purisi minua sinne, mistä olen herkin, mutta en ole koskaan tuntenut edes tuulenvirettä. Ne, jotka minua ovat purreet, eivät ole tuntuneet Jumalalta.

Ehkä minä siksi ajattelen, etten koskaan sitä saavuta. Että Jumalaa odottaessa muiden puremiset ovat tuskin näykkäisyjä, että tarvittaisiin huudoista kaikuvat holvit, askelten syövyttämät kivilattiat, pauhaavat pillit, jotta tuntisin olevani jotakin muuta kuin pysyvä tai välissä. Jotakin muuta kuin seinä, joka piirtää rajan sille, mikä on ulkona ja mikä sisällä.

On olemassa kaupunki, jonka kivisen kirkon seinät ovat alkaneet kurkottaa toisiaan kohti. Läntiseen, itää kohden kumartuneeseen seinään on koverrettu pieni ikkuna, joka on peitetty lasimaalauksella. Maalauksen läpi tunkeutuu itsepäinen auringonsäde tarkalleen kello 15.05. Se on tehnyt niin siitä saakka kuin muistaa. Satojen vuosien ajan se on nostanut ohuen säärensä lyijyristikon lomitse, laskeutunut kylmänkostealle lattialle punaiseen, vihreään, siniseen pukeutuneena. Tänään se tanssii alttarin edessä kuten ennenkin, tanssii ohuiden, hienon hienojen naarmujen peittämällä lattialla, kun läntisen seinän ensimmäinen kivi antaa periksi. Seinään isketty ruosteinen tuki väsyy, kilahtaa lattialle. Sitä seuraa haurastunut tiili, jonka ympärille painettu laasti valuu pölynä alas. Toisen tiilen pudottua murtuu koko seinä, sortuu alas sellaisella voimalla, että valo ehtii juuri ja juuri vetää punaisen helmansa pois alta. Korkealta sinkoilevat kivet iskeytyvät itäiseen seinään saakka, saavat sen vapisemaan epävarmuudesta. Pian sekin antaa periksi. Yläosa sortuu ensin, loppu valuu kasaksi lattialle kuin liian kuivasta hiekasta rakennettu linna. Kivikasojen yllä leijuu raskas tomu. Valo on riisunut pukunsa. Tarkalleen kello 15.30 se ojentaa siron nilkkansa kivikasan päälle, harppaa puolenmetrin korkuisen raunion ylitse ja jatkaa matkaansa taakseen vilkaisematta.

Ennen minä ajattelin seiniä eritavalla. Tunnistin sisäpinnoista irti repeilleen alkydimaalin ja ulkoseinien tiheäksi mosaiikiksi krakeloituneen öljymaalin. Rapsutin niitä arkeologin innolla. Joskus vanhojen tapettikerrosten väliin oli liisteröitynyt hämähäkin raajoja, hiuksen pätkiä tai hyttysiä. Kuin fossiileita merenpohjan sedimenttikerrostumissa. Toisten ihmisten roskia minä rakastin; jätelavoja, keräyspisteitä, autioita taloja, unohdettuja seiniä.

Loma

Asemalla seisojat tuijottavat asfalttia ja rapsuttavat kengänkärjillä kivikkoa kuin se olisi maailman tärkein tehtävä. Ympyröitä ne piirtävät, ja ristikoita. Tupakansavu leijailee ilmassa, kiireisimmät odottavat pisimpään. Minäkin odotan. Seison asemalla reppu selässä, jalassa farkut, päällä kainaloista hionnut t-paita. Asemalaiturilla paistava aurinko on suora ja ujostelematon, reppu liimaa t-paidan tiukasti ihoon.

Lämpimässä asuva ystäväni tulee minua vastaan asemalle. Hän tiedustelee mitä olen tehnyt viimeiset kolme vuotta. Tiivistänyt elämääni, minä vastaan. Siirrellyt pilkkuja ja pisteitä, vaihdellut niitä puolipisteiksi ja toisinpäin, muuttanut jokaisen ”mikäli” –sanan tilalle ”jos” (koska se on kevyempi), vaihtanut ”välittömästi” –sanojen paikoille ”heti” (sillä ensin mainittu on uutiskieltä). Ystävä hymyilee elämälleni niin, että kulmahampaat näkyvät, koskettaa olkaani. Vedän t-paitaa irti ihosta ja jätän mainitsematta tyydytyksen, jota pilkuilla pelaaminen tuottaa. Onhan hauskaa antaa itsestään hiukan elämäänsä kyllästynyt kuva.

Jätän repun rannalle puun alle. Muovipullossa on haaleaa vettä, hiekka tarttuu nihkeisiin varpaisiin. Ystävä istuu rannalle ajautuneen tukin päälle viereeni. Haaveilen siitä, mitä hän oli kolme vuotta sitten. Mitä minä olin.

Rannalta näkee sisälle ravintolaan, jossa varpuset hyppivät pöytien alla. Tarjoilijalla on valkoinen kauluspaita, kyynärtaipeisiin käärityt hihat paljastavat ruskettuneet käsivarret. Haluan kylmää vettä, mutta tarjoilijalla ja minulla on kieliongelma. Hän puhuu ruskettuneilla käsivarsillaan, minä vastaan valkoisilla sormillani. Ystäväni odottaa rannalla. Hänen kätensä olisivat puhuneet samaa kieltä kuin tarjoilijan.

Hänen kätensä minä muistan parhaiten, niitä minun on helppo ajatella. Hänen lämpimät kätensä, kymmenen ohutta mielikuvitussormea, lyhyiksi leikattua kynttä, sirpinmuotoista kynsinauhaa. Hän pesee ne huolellisesti aina ennen ruoanlaittoa; vaahdottaa saippuan käsien välissä, levittää vaahdon jokaiseen sormenväliin, hankaa kynsienpäät puhtaiksi kämmentä vasten.

Niihin käsiin minä olen karannut yhä uudelleen ja uudelleen. Olen karannut kaikista taloista, paksuistakin ovista, ikkunattomienkin seinien lävitse. Nykyisin jaksan sitäkään enää harvoin, vaikka yleensä onkin helpompaa karata kuin kaataa seinä. Joidenkin seinien kaatuessa sortuu koko talo.

Uusi vesipulloni on niin kylmä, että lämpö tiivistyy sen pintaan pisaroiksi. Ravintolassa on hiljaista, vain pari harmaantunutta pariskuntaa sanomalehtiensä ääressä, lattialla muruja etsivät varpuset. Jonakin päivänä ystävästäni tulee yksi heistä; pastista juova, iltapäivän petanqueottelua odottava.

Päätös

Olen päättänyt alkaa kirjoittamaan elämäni tarinaa. Tarinaa elämästä jossa ei tapahdu mitään, sattumanvaraisia muistikuvia asioista, jotka kuvittelin. Nämä ovat minun tunnustuksiani. Ellen sano mitään, se johtuu ainoastaan siitä, ettei mitään sanottavaa ole.

Enimmäkseen olen kulkenut silmät kiinni. Istunut liian matalalla tuolilla, tunnistanut kahvin tuoksun, jäykät hartiat, kovan ja kiiltävän näppäimistön. Minun ruumiini rytmi, josta ei jää jäljelle kolahdustakaan minun jälkeeni. Minun ruumiini, joka keriytyy hetki hetkeltä itseään kohti, lopulta muuttaa muotoaan kokonaan toiseksi, ruohoksi, voikukaksi, kuuseksi.

Toisinaan on ollut pakko pysäyttää aika. On ollut pakko avata silmät, varmistaa viisarin liikkumattomuus, jokainen sekunti. On täytynyt ravistaa kelloa, selata aikatauluja (uudelleen ja uudelleen), valittaa vieruskaverille. Kun sitten olen taas nuokahtanut rytmin mukana ikkunaa vasten silmät kiinni (ja tiennyt jo, että saan selän kipeäksi), on aika nytkähtänyt eteenpäin nopeana kuin kevätaurinko, piirtänyt purojen uomia silmänympärysten ohueen ihoon.

Olen yrittänyt pitää ajan sakarasta kiinni, nousta ylemmäs ja ylemmäs. Olen alkanut tunnistaa äänestä tietyt bussit ja naapurin Fordin. Ehkä niiden ohi ei aika tanssi. Ehkä niiden ei tarvitse todistella liikettä omien kasvojensa syvenevistä väylistä. Ehkä ne ovat peruuttamattomammin kiinni ajan helmassa kuin minä. Toisessa nyrkissäni puristan aikaa, odotettua, jonka pelkään sulavan, katoavan kun katson. Mutta ei odotettu kuumuudesta sula, ei niin kuin olin luullut. Varjoja se pelkää, kasvavia varjoja, suljettuja luomia, auringon liikettä, jonka minä niin helposti unohdan.

Olen istunut tässä jo viikon, luulen, vaikka jotkut väittävätkin nähneensä minut bussissa, kaupungilla, töissä. Täällä minä olen istunut, kippurassa pöydänreunaa vasten, ajan ohittamana. Olen sulkenut silmät, toivonut että se tulisi ja pyyhkäisisi ylitseni kuin niiden kaikkien muiden, taipuneiden kuusten, lumen alle lakastuneen ruohon. Aikaa minä toivon, toivon aina tässä istuessani. En sitä, että se jättäisi minut rauhaan, vaan että se kulkisi lävitseni sellaisessa rytmissä jonka tunnistaisin.